torstai 26. heinäkuuta 2018

Makropakkomielle

Se, mitä emme pitkinä olentoina näe ylhäältä käsin, paljastuu meille kun palaamme "maan tasolle".













© Roni Lehto 2018
Kaikki oikeudet pidätetään

torstai 10. toukokuuta 2018

Hyvää tehdään, mutta kenelle?

Maailma on paha paikka.

Tai no, jos totta puhutaan, maailma ei ole paha paikka vaan ihmiset ovat pahoja. Mutta koska me ihmiset tarkastelemme maailmaa aina omasta näkökulmastamme, näemme maailman pahana paikkana koska oletamme sen olevan omamme. Niin makaa kuin petaa, eh?

Ei, en ole tullut uskoon. Olen yön pimeinä tunteina (uinumisen ohella) ehtinyt vain pohdiskella syntyjä syviä ja omaa panostani tähän piskuiseen maailmankaikkeuteen. Ja tietysti lähipiiriin. Sitä tekee yllättävän suuren hyppäyksen, kun ajatukset yhtäkkiä lipsahtavat arkisista ja jokapäiväisistä peruspohdinnoista isompiin, abstrakteihin asioihin. Tai muutoin oman scopen ulkopuolelle.

Pohdiskelin taannoin osallistuttuani hyväntekeväisyystapahtumaan, että mitä hyvää oikeastaan tein juostuani puistossa nelisen kilometriä. En nyt mainitse nimiä tai tahoja, jotka näitä järjestävät, mutta idea oli, että me juoksijat liikumme ja sponsorit maksavat hyväntekeväisyyteen määrän x verran rahaa juostun matkan mukaan.

Kiva idea. Siis yhdistää liikunta ja hyväntekeväisyys. En vain loogisella päättelyllä näe, millä tavalla olen tehnyt hyvää, kun olen juossut ja joku muu on sen takia lahjoittanut rahaa hyväntekeväisyyteen. Kyllähän sponsorini voi lahjottaa rahaa eri puolille ilman että olisin itse juossut.

Tässä tullaankin koko homman keskeiseen ongelmaan. Miksi hyväntekeväisyydestä pitää olla konkreettista etua myös hyväntekijälle? Itsekkyys on ajanut meidät tilanteeseen, jossa meidän pitää vähintäänkin pystyä julkisesti kohentamaan respektipisteitämme muiden silmissä, jos aiomme tehdä jotain hyvää. Onko se silloin hyväntekeväisyyttä, vai vain keino maksaa tiensä muiden suosioon?

Jokamiehen tietosanakirja Wikipedia määrittelee hyväntekeväisyyden toisen auttamisena ilman että siihen ensisijaisesti liittyy oman edun tavoittelua. Siis, jos hyväntekeväisyyttä tehdään niin, että joku tekee jotain (josta hyötyy itse) ja joku toinen lahjoittaa sitten rahaa eteenpäin, onko se todella hyväntekeväisyyttä?

Hyväntekeväisyyden kustannuksella tehdään siis paitsi hyvää markkinointia, myös rahaa ja muuta pikkukivaa. Onhan se toki hienoa, että tärkeiden asioiden puolesta pidetään meteliä ja hyvään tarkoitukseen lahjoitetaan rahaa. Mutta loppupeleissä tämä systeemi vain pahentaa ihmisen itsekästä olemusta ja tilannetta, jossa vähäosaisten ja avuntarpeessa olevien kustannuksella leikitään. Huh. Jotakin pitäisi varmaan muuttaa tässä systeemissä.

Se siitä sitten.

Ai niin, blogin nimi on nykyään Paginaatio. Se kuvaa blogin nykytarkoitusta ehkä vähän paremmin kuin edellinen nimi. Väänsin sen englannin sanasta pagination, joka tarkoittaa dokumentin sivujen kirjoittamista tai kappalejaon tekemistä.

Tulipahan kirjoitettua. Nauttikoon kukin keväästä parhaaksi katsomallaan menetelmällä. Kiitos.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kauniit pikselit

Tuossa keskellä suurien ajatusmyrskyjen syntyi idea softasta, joka piirtelee ruudulle pikseleitä löytämiensä reunojen (= suuri värin muutos tietyssä suunnassa) mukaan. Tekaisin pikaisen prototyypin Javalla ja ohessa muutamia tuloksia, joiden totesin olevan peräti hienohkoja.





JPG-pakkauksen 8x8-kokoiset neliöt näkyvät joissain
kuvissa hyvinkin selkeästi.




Softa tullee ladattavaksi myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana osoitteeseen lehto.ga/download/


R.L.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Aamuvirkut karvajalat - paluu ruohonjuuritasolle

Kun herää mielestään tarpeeksi ajoissa, voi itseään sanoa aamuvirkuksi, eikös vaan? Joka tapauksessa. Kesäaamuna juuri herättyään ulos lähtiessään saattaa jo kuulla pienen surinan. Ei, se ei ole leivänpaahdin, vaan jokin paljon pienempi.

Se löytyy vain ruohonjuuritasolta; sieltä, missä mittakaava kutistuu ja muurahaisten valtatiet jyräävät joka paikan lävitse.

Tässä siis kokoelma kuvia tältä kesältä, jotka on otettu kirjaimellisesti makrotasolla.







"Mitäs minua siellä filmaat?"












Vahinko-otos, josta tulikin varsinainen luontokuva.





sunnuntai 28. elokuuta 2016

Konekatastrofi

Moi! Viime postauksesta onkin jo hetkisen verran aikaa. Tämän kesän Lapinreissun kuvia julkaisen vähän myöhemmin, mutta nyt avaudun vähän uusista tuulista ja niiden tuomista ongelmsita. Jatkamalla lukemista hyväksyt alla olevan pikkupräntin:

TEKSTIN KÄYTTÖEHDOT: Lukija ottakoon huomioon, että minulla ei ole mitään Windowsia, Microsoftia, WirelessTamperetta, Nokian Kaupunkia tai oppilaitostani vastaan. Tämä teksti on vain avointa pohdiskelua sekä avautumista omista kokemuksistani. Kaikki yhtäläisyydet oikeiden henkilöiden välillä ovat sattumaa...vai ovatko? Vieläkö luet tätä pikkupränttiä? Hyvä! Älä siis vedä hernettä nenään tästä tekstistä, vaan ota iisisti. Kiitos.

Aloitin siis lukion ykkösen elokuun alussa, ja olenkin sitä sukupolvea joka kirjoittaa yo-kirjoituksetkin kokonaan tietokoneella. Jos nyt sinne asti päästään. Kuten monet muutkin, myös meidän kaupunkimme päätti että uusille opiskelijoille ei tarjota opiskelulaitteita vaan oppilaat hommaavat ne itsenäisesti. Kuten myös kaikki muut opiskeluhärpäkkeet.

Noh, Wilman kautta saatiin iso pläjäys speksejä, ja puolet oppilaista on jo hakoteillä. Lopputuloksena on se, että osalla oppilaista EI ole konetta, osalla on -08-vuoden läppäreitä Windows Vistalla ja kymmenen minuutin akkukestolla, osalla taas uusia hienoja hybridiläppäreitä ja osalla on sitten jotain muuta.

Lisäksi ongelmaa tuottaa se, että a) oppilaat eivät osaa käyttää koneitaan ja b) se, että verkot ja ohjelmat eivät toimi. Oppilaille on annettu vierailijatunnukset Wireless Tampere -verkkoon, joka toimii mm. kouluilla ja monissa muissa paikoissa.

"Ope, mikä sen verkon nimi oli?", "Mikä on wifi?", "Mitkä ne tunnukset oli?" ja "Miks mulle ei tuu sitä kirjautumisjutskaa?" ovat ajankohtaisia kysymyksiä. Windows kun ei aina jaksa avata verkon kirjautumisruutua, varsinkaan jos oletusselain ei ole Edge tai Explorer. Chrome kun ei jostain syystä osannut uudelleenohjata tunnistautumiseen. Eli tuloksena oli puolen tunnin mittainen verkkoonyhdistämisrumba ja ohjelmien asennusta, siis jos joku ehti siihen saakka.

Hommasin Applen 2011-vuoden early-version MacBook Prosta. Ei, en siksi, että se olisi jotenkin hieno, vaan siksi että tässä tilanteessa se oli paras ratkaisu. Koska osasin jo ennustaa, että pääsen sen kanssa vähemmällä. Windows kun tuppaa tukkimaan itsensä kaikella p*skalla.

Huom! En missään nimessä suosittele omenakoneen hankkimista lukiokäyttöön. Niiden käyttö saattaa tuottaa tuskaa digikokeiden ja Digabi-järjestelmän kanssa. Lisäksi harjaantumaton koneenkäyttäjä voi kohdata ongelmia erinäisten ohjelmien kanssa.

Hauskaahan tässä on se, että kukaan ei voi väittää minulle, että en tule pärjäämään hankkimallani laitteella käyttöjärjestelmän puolesta. Kyllä Windows-ohjelmien käyttäminen Unix-ympäristössä sujuu, jos vain tietää mitä tehdä. Eli ei ongelmia.

Kannattaisikohan opiskelijoiden kuunnella ensi vuonna ohjeita joita heille annetaan?